Venezuelan maareformi


Venezuelassa suoritettiin v. 2001 laaja maareformi nimeltä ”Vuelta al Campo” (takaisin landelle), jonka seurauksena rajoitettiin maatilojen kokoa, talonpojille luovutettiin maata ja joutomaata pantiin uusjakoon. Maanjaossa mallinnettiin Abraham Lincolnin toimesta v. 1862 Yhdysvalloissa toimeenpantua merkittävää maareformia (Homestead Act).

Uudistuksen tavoitteina ovat maan ravinto-omavaraisuus ja työllisyyden kohentaminen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen pienviljelijöiden ja maattomien maatyöläisten keskuudessa. Uusille maataloustuottajille on luotu valtion toimesta myös omat maatalousmarkkinat. Chávezin hallitus haluaa toimillaan osoittaa, että maaseudulle on luotavissa konkreettisia ja myönteisiä vaihtoehtoja. Venezuelan päämääränä on tuplata oma ruokatuotantonsa vuoteen 2007 mennessä. Lisäksi maareformi on myös nähtävä mahdollisuutena monipuolistaa maan yksipuolisesti öljyteollisuuteen nojaavaa tuotantorakennetta.

Latinalaisen Amerikan suurtilallisille maareformi on perinteisesti yhtä kivulias tauti kuin kihti isovarpaassa. Maatalouskapitalistit kokevat sen hyökkäyksenä yksityistä omistusoikeutta ja vapaata yrittäjyyttä kohtaan.

Rakennemuutos

1960-luvulla 75 % Venezuelan kuusimiljoonaisesta väestöstä asui maaseudulla ja työskenteli maatalouden parissa. 1970-luvulla tapahtuneen öljybuumin aikana maan hallitus mitätöi maaseudun merkityksen ja kohdisti huomionsa kaupunkeihin ja teollisuuteen. Rakennemuutoksen aikana maalaiset ryntäsivät kaupunkeihin etsimään työtä ja toimeentuloa. He asettuivat asumaan Venezuelan kaupunkeja ympäröiviin kurjuuden seppelevöihin. Työttömyys, kunnallistekniikan puute ja korkea rikollisuus slummiuttivat perinteiseen tapaan köyhien asuinalueet.

Venezuelan öljytuloista pääsivät nauttimaan ennen Chávezin valtaantuloa aikaisemmin valtaa pitäneiden kristillisdemokraattisen (COPEI) ja sosiaalidemokraattisen puolueen (AD) etuoikeutettu eliitti sekä niiden keskiluokkaa edustavat kannattajat ja maan pääomapiirit. Kansainväliset öljy-yhtiöt mälläsivät ylikansalliseen tapaansa estottomasti maan öljykentillä.

2000-luvulla 25 miljoonasta venezuelalaisesta 87 % asuu kaupunkitaajamissa. Viime vuosikymmeninä harjoitettu politiikka ei ole ainoastaan jättänyt maaseutua alikehittyneeksi, vaan se on tuonut tullessaan väestön kasvun myötä myös aivan omat ongelmansa kaupunkeihin. Seurauksena on ollut lisäksi se, että Venezuelan elintarvikkeista tuodaan 70 % vauraista maatalousmaista. Sen oma maataloustuotanto käsittää vain minimaaliset 6 % bruttokansantuotteesta.

Viljelysmaan jakautuminen

Venezuelassa on hyvin epäoikeudenmukainen maanomistusjärjestelmä, josta johtuen väestöstä 5 % omistaa ¾ kaikesta maatalousmaasta. Tämän vuoksi enemmistö maaseudun väestä on köyhiä ja maattomia. He eivät tule omillaan toimeen. Kolme neljästä maatyöläisestä ei omista sitä maaplänttiä, jolla hän työskentelee. Tähän mennessä maassa toteutetut maareformiohjelmat ovat epäonnistuneet, koska niiden valvonta ja jälkihoito on ollut valtion taholta olematonta.

1960-luvulla USA:n tuella suoritetut reformit paremminkin vain syvensivät Venezuelan taloudellista riippuvuutta muista maista kuin kohensivat maan ruokaomavaraisuutta. Tuolloin kehitys suuntautui teolliseen maataloustuotantoon ja teki siitä pääomavaltaista. Talonpoikaiston tukeminen ja kouluttaminen unohdettiin. 150 000 talonpoikaisperheelle jaetut maa-alueet luisuivat maatalouskapitalistien hallintaan.

Maatalous on valtion suojeluksessa

Bolivaarisen Venezuelan v. 1999 perustuslain mukaan valtio edistää kestävää maataloutta maaseudun kehittämiseksi ja turvatakseen väestölle ravinnon saannin. Se varmistaa ruoan riittävän ja vakaan saatavuuden kuluttajille. Elintarvikehuolto toteutetaan ensisijaisesti kehittämällä maan omaa maatalous- ja elintarviketuotantoa sekä kalastuselinkeinoa, koska omavarainen ravintotuotanto mielletään elintärkeäksi kansalliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle. Valtio on valmis satsaamaan tähän asiaan reilusti varoja ja teknistä apua, kohentamaan infrastruktuuria sekä työvoiman koulutusta ja myös vuokraamaan viljelyskelpoisia maita.

Lisäksi maaseutua kehitetään luomalla sinne työpaikkoja ja viljelijäväestön asemaa parannetaan takaamalla sille asianmukainen hyvinvoinnin taso. Perustuslain mukaan talonpojat ja muut maataloustuottajat ovat oikeutettuja omaan maahan. Bolivaarinen valtio suojelee sekä yhteis- että yksityisomistusta turvatakseen maataloustuotannon.

Kansallinen maainstituutti (INTI)

Korjatakseen aikaisempien maareformien virheitä Venezuelan kongressi vahvisti v. 2001 lain maatalouden kehittämiseksi. Laki määritteli maatilojen maksimikooksi 5 000 ha, viljelemätön maa pantiin verolle, valtion omistamaa maata luovutettiin talonpojille ja maatalousosuuskunnille sekä pakkolunastettiin suurtiloilta viljelemätöntä ja joutomaata uudelleenjaettavaksi. Pakkolunastukset korvattiin käypään markkinahintaan.

Maareformin onnistumisen takaamiseksi perustettiin kolme virastoa, joista yhden tehtävänä oli valvoa maanvuokrausta, toisen vastata teknisestä ja infrastruktuurin liittyvästä avusta sekä kolmannen maataloustuotteiden markkinoinnista. Merkittävin näistä hallintoelimistä on Kansallinen maainstituutti (INTI), joka perustettiin tammikuussa 2002. Sen kaksi sisarjärjestöä ovat Kansallinen maatalouden kehittämisinstituutti ja Venezuelan maatalousjärjestö.

Ravinto-omavaraisuus

Vuonna 2003 Venezuelan hallitus kiihdytti maareformiprosessia käynnistämällä Zamora-suunnitelman osana Kansallista maainstituuttia. Ohjelma nimettiin venezuelalaisen vapaustaistelija Ezequiel Zamoran (soturi) mukaan, joka taisteli maareformin puolesta jo 1800-luvulla Simon Bolivarin (ylipäällikön) ja Simon Rodriguezin (opettajan) kanssa.

Ohjelman tavoitteena oli tukea kestävään kehitykseen perustuvaa maataloutta, jonka maanjaon periaatteina ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Se kohdistettiin pienviljelijöille ja keskisuurille maataloustuottajille. Suunnitelma on hallituksen avain maan ruokaomavaraisuudelle, taloudelliselle itsenäisyydelle ja tuontitavaroista riippumattomuudelle.

Kansallinen maainstituutti myönsi maata sitä tarvitseville maakauppakirjalla (carta agraria), josta ilmeni maantarve sekä myös tilallisen motivaatio työskennellä omalla maallaan. Vuoden 2003 loppuun mennessä maata oli jaettu jo yhteensä 2,2 miljoonaa hehtaaria. Jako kohdistui yli 130 00 pientilallisten ja maattomien perheille sekä osuustoimintatiloille. Hallitus on lisäksi nimittänyt väliintulotoimikunnan tarkastamaan, että luovutetut maat ovat tuotannossa ja että ne on laillisesti hankittuja. Viljelijä saa laillisen omistusoikeuden luovutettuun maahan vasta kolmen tuotantovuoden jälkeen.

Taistelu maasta jatkuu

Taistelu maaoikeuksista ei kuitenkaan ole sujunut ongelmitta. Vanhoilliset suurtilalliset yhdessä vanhojen valtapuolueiden (COPEI ja AD) kanssa panivat uudistukselle hanttiin mobilisoimalla maaseudun väestöä vastustamaan maareformia. He kokivat uudistuksen uhaksi asemalleen ja omaisuudelleen. Vuosina 2001-05 aikana tapahtuneissa yhteenotoissa yhteensä 150 maaseutujohtajaa on jo tapettu maaparonien puolisotilaallisten joukkojen toimesta. Vain osa pahantekijöistä on joutunut oikeuden eteen.

Opposition vaikutus maan oikeusjärjestelmässä on edelleen suuri. Tämä on omalta osaltaan hidastanut maanjakoa ja estänyt maareformin säännösten voimaantuloa. Maataloustuotteiden matalat markkinahinnat ovat myös turhauttaneet talonpoikia.

Matti Laitinen

Lähteet: Venezuela information office (www.veninfo.org), Seth R. DeLong (The Center of Hemispheric Affairs 2/2005) ja “Land for people not for Profit in Venezuela, 8/2005 www.venezuelanalysis.com.