Venezuelan kommunistit ja bolivaarinen vallankumous
Venezuelan kommunistinen puolueen (PCV) kansainvälisten suhteiden sihteeri Carolus Wimmer antoi helmikuun lopulla haastattelun bolivaarisen vallankumouksen haasteista australialaiselle Green Left Weekly –lehdelle. Wimmer toimii ohjelmatuottajana Venezuelan valtion radioyhtiössä.
Vallankumousprosessi Venezuelassa
Vallankumousprosessi on kohdannut viime vuosina Venezuelassa useita hyvin tärkeitä alueita. Meidän on muistettava, että kyse on poliittisesta taistelusta. Me elämme yhä kapitalistisessa järjestelmässä. Meillä ei ole harhakuvaa siitä, että olisimme jo siirtyneet maassamme 21. vuosisadan sosialismiin. Se on tulevaisuutta. Presidentti Hugo Chávez on esittänyt haluavansa muuttaa tärkeitä osia yhteiskunnassamme. Tämä saattaa olla ensimmäinen askel siirtymiseksi kapitalismin jälkeiseen järjestelmään. Saavuttaaksemme tämän meidän on menestyttävä sosiaalisissa ohjelmissamme. Vallankumouksemme muutokset kohdistuvat viidelle alueelle: politiikkaan, talouteen, yhteiskuntaan sekä kansallisiin ja kansainvälisiin asioihin.
Politiikan parissa me etenemme kohti uutta perustuslakia. Se on hyvin demokraattinen etenkin työläisten oikeuksia kohtaan. Meillä on pidetty jo seitsemät erilaiset vaalit käsittäen myös kansanäänestyksen presidentin asemasta v. 2004. Tämä on ollut merkittävä ilmaus uudesta demokraattisesta yhteiskuntajärjestelmästämme.
Nykyisin kamppailemme osallistuvan demokratian puolesta. Tavoitteenamme on suoda kansalle enemmän oikeuksia sekä suoraa osallistumista päätöksentekoon. Se ei pelkästään riitä, että kansalta kysytään vain sen mielipidettä ja sen jälkeen tehdään, niin kuin vallassaolijat tahtovat. Tällä hetkellä liian monet ihmiset pysyttelevät entisissä poliittisissa asemissaan ja ajattelevat edelleen vanhalla tavalla. Taistelu osallistuvasta demokratiasta on keskittynyt paikallisiin kunnallisneuvostoihin, joihin kansa osallistuu ja joissa se käy todellista keskustelua.
Kommunistit mukana hallitusrintamassa
Tulevaisuudessa meidän on edistyttävä vaaliehdokkaiden valintatavassa. Tällä hetkellä se on liian keskitettyä. PCV:llä on maan parlamentissa kahdeksan paikkaa sekä toisen varapuheenjohtajan paikka. Puolueella ja Chávezilla on läheiset suhteet. Aikaisemmin me olimme täysin parlamentin ulkopuolella. Hallituskoalitiossa Viidennen Tasavallan –liikkeellä (MVR) on 90 % osuus, koska se edustaa Chávezia. Muut hallituspuolueet ovat Podemos (”Me kykenemme”, vasemmistososi-alistisesta MAS-puolueesta v. 2002 eronnut osapuoli), PPT (Isänmaa kaikille) ja PCV. Venezuelan kommunistinen puolue sai eniten ääniä näistä kolmesta liittolaispuolueesta. Tämän vuoksi sillä on myös edustus Latinalaisen Amerikan ja Andien alueen parlamentissa.
Syyt alhaiseen äänestysprosenttiin viime vaaleissa
Siihen on olemassa joukko erilaisia syitä. Lukuisat ihmiset kannattavat Chávezia, mutta eivät poliittisia puolueita. PCV aloitti kaksi vuotta sitten työn kansanjoukkojen parissa. Viime vuonna me esitimme MVR:lle, että kansalaisjärjestöt kaipasivat pyöreänpöydän keskustelua ja päätöksentekoa.
He asennoituivat asiaan tyypillisen vahvan valtapuolueen tavoin, joka yksin käyttää valtaa. Tässä kysymyksessä kuitenkin Chávezin ja useimpien hän johtajiensa mielipide eroaa puolueen käytännöstä.
PVC menestyi sekä parlamentti- että pormestarivaaleissa liittoutuneena kansalaisliikkeiden kanssa. Oli olennaisen tärkeää, että vaalilistamme koostui sekä puolueemme että kansalaisjärjestöjen ehdokkaista. Menestyksemme oli valtaisa. Kannatuksenne pomppasi viidestäkymmenestä tuhannesta äänestä 150 000 ääneen. Tämä muutti puolueemme näkemyksiä. PVC on vanha historiallinen puolue, jolla on vankka julkinen kuva marttyyreineen ja poliittisine vankeineen. Se on nykyisin vähän vanhanaikainen kuva. Nämä vaalit merkitsivät uutta puhujalavaa, ne vahvistivat meitä.
Uuden yhdistyneen puolueen tai poliittisen liiton perustamisen mahdollisuudet
Tulevaisuus näyttää, jos näin käy. On olemassa laajalle levinnyt yksimielisyys siitä, että me tarvitsemme sellaisen. Mutta tällä hetkellä emme haikaile uutta puoluetta, koska emme ole vielä valmiita siihen. Puolue tarvitsee ohjelman, enemmän tai vähemmän yhtenäisen ideologisen maailmankatsomuksen sekä enemmän tai vähemmän sovitun idean sen rakenteesta. Puolue ei kaipaa itsekkyyttä.
On olemassa joitain tärkeitä historiallisia johtajia kuten Diario Vea –sanomalehden päällikkö, joka on argumentoinut uuden puolueen perustamista. Minun mielestäni mitkään johtajien päätökset puolueen perustamisesta ilman sen jäsenistön osallisuutta eivät ole hyväksyttävissä ennen kuin asiasta on keskusteltu pohjamutia myöten.
Toisaalta puoluekentässä vallitsee suuria ideologisia eroja. Esimerkiksi MVR –liike Chávezin ympärillä ei ole sama kuin itse Chávez, joka on puolueen ulkopuolella. MVR:ssä on jopa joitain oikeistolaisia jäseniä, jotka ovat siirtyneet puolueeseen sosiaalidemokraattisesta AD-puolueesta tai kristillisdemokraattisesta COPEI:sta. Joidenkin jäsenten vaikuttimena on pyrkiä vain töihin vahvimpaan hallituspuolueeseen. Jos etsit MVR:n puolueohjelmaa, et löydä sitä.
Tällä hetkellä on hyvin vaikea tehdä sopimuksia eri puolueiden kesken. Me etsimme liittoutumaa. On tärkeää, että me istumme neuvottelupöytään tekemään yhteisiä päätöksiä. Ongelmana on vain se, ettei ole neuvotteluja. Laaja poliittinen keskustelu on olennaista. Ei ole myöskään tarpeellista tehdä liittoutumia pelkästään vaaleja varten. Meidän päämäärämme ei ole ainoastaan saada kahdeksan edustajaa parlamenttiin.
Venezuelan keskiluokka
Venezuelan keskiluokka turhautuu kotonaan. He menettivät rutkasti rahaa liiketoimissaan vuosien 2002-2003 vaihteen aikoihin tapahtuneen yleislakon aikoihin. (Oppositio masinoi joulukuussa 2002 presidentti Hugo Chávezin syrjäyttämiseen tähtäävän yleislakon Lakko sulki yrityksiä ja kauppoja sekä lamaannutti maan öljyteollisuuden. ML) He odottelivat kolme kuukautta toivoen Chávezin kukistumista. Monet oppositiojohtajat asuvat nykyisin Miamissa. He näyttävät aivan pettureilta. He eivät kykene mobilisoimaan ketään. Carlos Ortega (entinen öljyalan ay-johtaja ja vallankaappausmies, ML) on nykyisin vankilassa, eikä hän nauti enää kenenkään solidaarisuutta tai tukea.
Vain harva keskiluokkainen ihminen on muuttanut asenteitaan. He eivät tee poliittisia sopimuksia Chávezin kanssa, mutta eivät myöskään lähde opposition kanssa toiseen seikkailuun. He ovat hyvin jakautuneita eikä heillä ole johtajia.
Opposition organisoitumisen puute on myös ongelma chavismille. Järjestelmässä on myös asioita, jotka eivät toimi ja korruptiota ilmenee yhä paljon. Chávez on puhunut paljon korruptiosta, byrokratiasta ja tehdyistä virheistä omassa televisio-ohjelmassaan ja 4.2. järjestetyssä laajassa USA:n Venezuelaan kohdistamien aggressioiden vastaisessa mielenosoituksessa.
Sosialismiin siirtyminen
Pääsiirtymäkausi alkaa v. 2007. Ennen tuota vallitsee suuri vaara. Jos Chávez voittaa joulukuussa. 2006 presidentinvaalit, keskustelu sosialismiin siirtymisestä alkaa. Se on hyvin vaikea aihe. Kukaan ei tiedä, mitä sosialismi on. Aikaisemmin ihmiset ajattelivat siitä vain pahoja asioita. Chávez ei ole valmistautunut keskustelemaan siitä yksityiskohtaisesti tällä areenalla. USA yrittänee käyttää ”sosialismia” hyökkäysaseena Chávezia vastaan. Tällä ajanjaksolla Venezuela on kasvokkain USA:n taholta kohdistuvan vaaran kanssa.
Ensi vuonna olettaen että Chávez voittaa presidentinvaalit, sosialismista käydään laajaa keskustelua. Sosialismin rakentaminen Venezuelaan on hyvin vaikeaa. Se on nähtävä koko Latinalaisen Amerikan talouden viitekehyksen yhteydessä.
Toinen uhka astuu esiin joulukuussa, kun työnantajajärjestö Fedecameras yrittää mukauttaa tähän teemaan sanonnan: ”Osallistukaamme, rakentakaamme parempi kansallinen sosialismi tehokkaammin riistämään työläisiä.”
Tässä sosialismi-keskustelussa me tarvitsemme painostusta valtion muuttamiseksi. Kampanjat, jotka koskevat köyhän enemmistön terveydenhoitoa, koulutusta, ravintoa ja muita perustarpeita, merkitsevät sitä, että olemassa oleva valtiokoneisto ei toimi. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka valtava opetusministeriö, jonka ministeri sanoo olevansa chavista ja jonka palveluksessa on 100 000 työntekijää, mutta jotka eivät työskentele enää klo 17.00 jälkeen. Me emme voi vedota kansaan ja sanoa heille, että meillä on 5-vuotissuunnitelma ja että vasta sen toteutumisen jälkeen meillä on käsissämme ensimmäiset saavutukset. Chávez tarvitsee tuloksia välittömästi. Opetus- ja asuntoministeriö eivät esitä tuloksiaan. Terveyskampanja Barrio Adentro on sitä vastoin todellinen terveysministeriö.
Luokkataistelu kärjistyy
Luokkataistelu on ratkaisu tilanteeseen. Meidän venezuelalaisten kommunistien (PCV) mielestä piakkoin täytyy tapahtua iso rytinä kapitalistien ja heidän byrokraattiensa sekä työväenluokan välillä. Tällä hetkellä se kytee vielä pinnan alla. Meillä ei ole virallista edustajaa kapitalistien luokkakoneistossa. He työskentelevät kaikki maan ulkopuolella vastavallankumouksen palveluksessa. Tämä taistelu on edessä ja me emme voi sanoa varmasti, kuka tämän taiston voittaa. USA näyttelee avainroolia tässä kamppailussa.
Vallankumous USA:n takapihalla
Epäilemättä USA on tehnyt paljon virheitä, mutta se koettaa hallita koko maailmaa eikä onnistu siinä. USA on osoittanut kyvyttömyytensä rakentamiseen, mutta myös kykynsä selkeään tuhoamiseen. Chávezin mukaan edessä voi olla 100-vuotinen sota, mutta Venezuela tietää, että päätaistelu saattaa olla edessä hyvinkin pian. Chávez puhui lisäaseistuksen tarpeesta ja miljoonan reserviläisen valmiudesta. Me toivomme, ettei se aika ole vielä ovella. USA ei voi hyväksyä Venezuelan vallankumouksen jatkumista vielä toisella seitsenvuotiskaudella.
Brasilia on meille iso ongelma. Jos Lula häviää presidentinvaalit marraskuussa – USA tekee kaikkensa, jotta hän häviäisi vaalit – se on hyvin paha juttu meille. Latinalainen Amerikka ilman Brasiliaa ei ole enää sama asia. Vaikka Lulaa on kritisoitu paljon, hänen tappiostaan aiheutuisi hyvin paljon vaikeuksia Venezuelalle. Argentiinan suhteen on myös paljon ongelmia. Ilman Lulaa ja Kirchneria Venezuela kohtaisi ankaraa painostusta.
Vuoden 2002 vallankaappaushanke osoitti, että Bushin hallinnolla ei ollut yhtenäistä lähestymistapaa Venezuelan kysymyksessä. Ulkoministeriöllä ja Pentagonilla oli kummallakin oma näkemyksensä. Öljyteollisuudesta kiinnostuneet tahot ajoivat sotilaallista ratkaisua. Suora sotilaallinen sekaantuminen tarkoittaa Venezuelan öljyvarajoen anastamista USA:n haltuun. Presidentti Bushin taannoin esittämä lausunto investoimisesta uusiin energiaratkaisuihin, merkitsee sitä, että USA ei kykene ratkaisemaan omaa energiakriisiään. USA on epäonnistunut täysin Irakin öljyryöstössään. Poliittisen opposition rakentaminen Venezuelaan veisi USA:lta muutamia vuosia. Me emme usko, että se edes kykenee siihen.
Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu, jos Chávez tapetaan (salamurhataan esim. CIA:n toimesta). Ehkäpä vallankumous. Tällä hetkellä on olemassa enemmän mahdollisuuksia vallankumoukselle kuin kaksi vuotta sitten. Yhteiskunnalliset kampanjat jatkuvat vahvistuakseen.
Kuuba ja Venezuela
Kuuban ja Venezuelan väliset suhteet ovat olennainen osa Venezuelan vallankumousta. Castron ja Chávezin läheinen ystävyys on myös hyvin tärkeää tälle prosessille. Useita hallinnollisia ongelmia on ratkaistu korkeimmalla tasolla. Rakentaessamme sosialismia me tarvitsemme muiden kokemusta. Kampanjamme (lukutaito-, terveys- , asunto- yms. kampanjat, ML) ovat syntyneet kuubalaisten aloitteesta, koska meidän ammattilaisemme eivät ymmärtäneet niiden tärkeyttä. Vaikka tämä on kansainvälistä solidaarisuutta, Kuuban kansa on myös luomassa itselleen toisenlaista tulevaisuutta Venezuelan avustamana. Venezuelan öljy auttaa Kuubaa tuottamaan toisenlaisia tuotteita.
Me olemme sitoutuneet kahdenkeskiseen apuun ja me työskentelemme yhdessä auttaaksemme muita Latinalaisen Amerikan maita. Sekä Kuuba että Venezuela osallistuvat Boliviassa Mission Milagreen (silmäsairauksien hoitokampanja). Lukutaitokampanja viedään myös muualle Latinalaiseen Amerikkaan kuubalaisen tietämyksen sekä venezuelalaisen henkilökunnan ja rahoituksen turvaamana.
Lopuksi. Taistelu tapahtuu meidän omissa maissamme. Meidän on ymmärrettävä, mitä Che Guevara tarkoitti sanoessaan: ”Meidän on luotava kaksi, kolme, monta Vietnamia.” USA:n mahdin ja massiivisen tuhovoiman puristuksessa on mahdotonta rakentaa sosialismia vain yhdessä valtiossa.
Toimitus ja suomennos: Matti Laitinen
Lähde: 22.2.2006 Green Left Weekly, Jim McIlroy and Coral Wynter
Venezuelan maareformi
Venezuelassa suoritettiin v. 2001 laaja maareformi nimeltä ”Vuelta al Campo” (takaisin landelle), jonka seurauksena rajoitettiin maatilojen kokoa, talonpojille luovutettiin maata ja joutomaata pantiin uusjakoon. Maanjaossa mallinnettiin Abraham Lincolnin toimesta v. 1862 Yhdysvalloissa toimeenpantua merkittävää maareformia (Homestead Act).
Uudistuksen tavoitteina ovat maan ravinto-omavaraisuus ja työllisyyden kohentaminen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen pienviljelijöiden ja maattomien maatyöläisten keskuudessa. Uusille maataloustuottajille on luotu valtion toimesta myös omat maatalousmarkkinat. Chávezin hallitus haluaa toimillaan osoittaa, että maaseudulle on luotavissa konkreettisia ja myönteisiä vaihtoehtoja. Venezuelan päämääränä on tuplata oma ruokatuotantonsa vuoteen 2007 mennessä. Lisäksi maareformi on myös nähtävä mahdollisuutena monipuolistaa maan yksipuolisesti öljyteollisuuteen nojaavaa tuotantorakennetta.
Latinalaisen Amerikan suurtilallisille maareformi on perinteisesti yhtä kivulias tauti kuin kihti isovarpaassa. Maatalouskapitalistit kokevat sen hyökkäyksenä yksityistä omistusoikeutta ja vapaata yrittäjyyttä kohtaan.
Rakennemuutos
1960-luvulla 75 % Venezuelan kuusimiljoonaisesta väestöstä asui maaseudulla ja työskenteli maatalouden parissa. 1970-luvulla tapahtuneen öljybuumin aikana maan hallitus mitätöi maaseudun merkityksen ja kohdisti huomionsa kaupunkeihin ja teollisuuteen. Rakennemuutoksen aikana maalaiset ryntäsivät kaupunkeihin etsimään työtä ja toimeentuloa. He asettuivat asumaan Venezuelan kaupunkeja ympäröiviin kurjuuden seppelevöihin. Työttömyys, kunnallistekniikan puute ja korkea rikollisuus slummiuttivat perinteiseen tapaan köyhien asuinalueet.
Venezuelan öljytuloista pääsivät nauttimaan ennen Chávezin valtaantuloa aikaisemmin valtaa pitäneiden kristillisdemokraattisen (COPEI) ja sosiaalidemokraattisen puolueen (AD) etuoikeutettu eliitti sekä niiden keskiluokkaa edustavat kannattajat ja maan pääomapiirit. Kansainväliset öljy-yhtiöt mälläsivät ylikansalliseen tapaansa estottomasti maan öljykentillä.
2000-luvulla 25 miljoonasta venezuelalaisesta 87 % asuu kaupunkitaajamissa. Viime vuosikymmeninä harjoitettu politiikka ei ole ainoastaan jättänyt maaseutua alikehittyneeksi, vaan se on tuonut tullessaan väestön kasvun myötä myös aivan omat ongelmansa kaupunkeihin. Seurauksena on ollut lisäksi se, että Venezuelan elintarvikkeista tuodaan 70 % vauraista maatalousmaista. Sen oma maataloustuotanto käsittää vain minimaaliset 6 % bruttokansantuotteesta.
Viljelysmaan jakautuminen
Venezuelassa on hyvin epäoikeudenmukainen maanomistusjärjestelmä, josta johtuen väestöstä 5 % omistaa ¾ kaikesta maatalousmaasta. Tämän vuoksi enemmistö maaseudun väestä on köyhiä ja maattomia. He eivät tule omillaan toimeen. Kolme neljästä maatyöläisestä ei omista sitä maaplänttiä, jolla hän työskentelee. Tähän mennessä maassa toteutetut maareformiohjelmat ovat epäonnistuneet, koska niiden valvonta ja jälkihoito on ollut valtion taholta olematonta.
1960-luvulla USA:n tuella suoritetut reformit paremminkin vain syvensivät Venezuelan taloudellista riippuvuutta muista maista kuin kohensivat maan ruokaomavaraisuutta. Tuolloin kehitys suuntautui teolliseen maataloustuotantoon ja teki siitä pääomavaltaista. Talonpoikaiston tukeminen ja kouluttaminen unohdettiin. 150 000 talonpoikaisperheelle jaetut maa-alueet luisuivat maatalouskapitalistien hallintaan.
Maatalous on valtion suojeluksessa
Bolivaarisen Venezuelan v. 1999 perustuslain mukaan valtio edistää kestävää maataloutta maaseudun kehittämiseksi ja turvatakseen väestölle ravinnon saannin. Se varmistaa ruoan riittävän ja vakaan saatavuuden kuluttajille. Elintarvikehuolto toteutetaan ensisijaisesti kehittämällä maan omaa maatalous- ja elintarviketuotantoa sekä kalastuselinkeinoa, koska omavarainen ravintotuotanto mielletään elintärkeäksi kansalliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle. Valtio on valmis satsaamaan tähän asiaan reilusti varoja ja teknistä apua, kohentamaan infrastruktuuria sekä työvoiman koulutusta ja myös vuokraamaan viljelyskelpoisia maita.
Lisäksi maaseutua kehitetään luomalla sinne työpaikkoja ja viljelijäväestön asemaa parannetaan takaamalla sille asianmukainen hyvinvoinnin taso. Perustuslain mukaan talonpojat ja muut maataloustuottajat ovat oikeutettuja omaan maahan. Bolivaarinen valtio suojelee sekä yhteis- että yksityisomistusta turvatakseen maataloustuotannon.
Kansallinen maainstituutti (INTI)
Korjatakseen aikaisempien maareformien virheitä Venezuelan kongressi vahvisti v. 2001 lain maatalouden kehittämiseksi. Laki määritteli maatilojen maksimikooksi 5 000 ha, viljelemätön maa pantiin verolle, valtion omistamaa maata luovutettiin talonpojille ja maatalousosuuskunnille sekä pakkolunastettiin suurtiloilta viljelemätöntä ja joutomaata uudelleenjaettavaksi. Pakkolunastukset korvattiin käypään markkinahintaan.
Maareformin onnistumisen takaamiseksi perustettiin kolme virastoa, joista yhden tehtävänä oli valvoa maanvuokrausta, toisen vastata teknisestä ja infrastruktuurin liittyvästä avusta sekä kolmannen maataloustuotteiden markkinoinnista. Merkittävin näistä hallintoelimistä on Kansallinen maainstituutti (INTI), joka perustettiin tammikuussa 2002. Sen kaksi sisarjärjestöä ovat Kansallinen maatalouden kehittämisinstituutti ja Venezuelan maatalousjärjestö.
Ravinto-omavaraisuus
Vuonna 2003 Venezuelan hallitus kiihdytti maareformiprosessia käynnistämällä Zamora-suunnitelman osana Kansallista maainstituuttia. Ohjelma nimettiin venezuelalaisen vapaustaistelija Ezequiel Zamoran (soturi) mukaan, joka taisteli maareformin puolesta jo 1800-luvulla Simon Bolivarin (ylipäällikön) ja Simon Rodriguezin (opettajan) kanssa.
Ohjelman tavoitteena oli tukea kestävään kehitykseen perustuvaa maataloutta, jonka maanjaon periaatteina ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Se kohdistettiin pienviljelijöille ja keskisuurille maataloustuottajille. Suunnitelma on hallituksen avain maan ruokaomavaraisuudelle, taloudelliselle itsenäisyydelle ja tuontitavaroista riippumattomuudelle.
Kansallinen maainstituutti myönsi maata sitä tarvitseville maakauppakirjalla (carta agraria), josta ilmeni maantarve sekä myös tilallisen motivaatio työskennellä omalla maallaan. Vuoden 2003 loppuun mennessä maata oli jaettu jo yhteensä 2,2 miljoonaa hehtaaria. Jako kohdistui yli 130 00 pientilallisten ja maattomien perheille sekä osuustoimintatiloille. Hallitus on lisäksi nimittänyt väliintulotoimikunnan tarkastamaan, että luovutetut maat ovat tuotannossa ja että ne on laillisesti hankittuja. Viljelijä saa laillisen omistusoikeuden luovutettuun maahan vasta kolmen tuotantovuoden jälkeen.
Taistelu maasta jatkuu
Taistelu maaoikeuksista ei kuitenkaan ole sujunut ongelmitta. Vanhoilliset suurtilalliset yhdessä vanhojen valtapuolueiden (COPEI ja AD) kanssa panivat uudistukselle hanttiin mobilisoimalla maaseudun väestöä vastustamaan maareformia. He kokivat uudistuksen uhaksi asemalleen ja omaisuudelleen. Vuosina 2001-05 aikana tapahtuneissa yhteenotoissa yhteensä 150 maaseutujohtajaa on jo tapettu maaparonien puolisotilaallisten joukkojen toimesta. Vain osa pahantekijöistä on joutunut oikeuden eteen.
Opposition vaikutus maan oikeusjärjestelmässä on edelleen suuri. Tämä on omalta osaltaan hidastanut maanjakoa ja estänyt maareformin säännösten voimaantuloa. Maataloustuotteiden matalat markkinahinnat ovat myös turhauttaneet talonpoikia.
Matti Laitinen
Lähteet: Venezuela information office (www.veninfo.org), Seth R. DeLong (The Center of Hemispheric Affairs 2/2005) ja “Land for people not for Profit in Venezuela, 8/2005 www.venezuelanalysis.com.
Venezuelassa suoritettiin v. 2001 laaja maareformi nimeltä ”Vuelta al Campo” (takaisin landelle), jonka seurauksena rajoitettiin maatilojen kokoa, talonpojille luovutettiin maata ja joutomaata pantiin uusjakoon. Maanjaossa mallinnettiin Abraham Lincolnin toimesta v. 1862 Yhdysvalloissa toimeenpantua merkittävää maareformia (Homestead Act).
Uudistuksen tavoitteina ovat maan ravinto-omavaraisuus ja työllisyyden kohentaminen sekä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen pienviljelijöiden ja maattomien maatyöläisten keskuudessa. Uusille maataloustuottajille on luotu valtion toimesta myös omat maatalousmarkkinat. Chávezin hallitus haluaa toimillaan osoittaa, että maaseudulle on luotavissa konkreettisia ja myönteisiä vaihtoehtoja. Venezuelan päämääränä on tuplata oma ruokatuotantonsa vuoteen 2007 mennessä. Lisäksi maareformi on myös nähtävä mahdollisuutena monipuolistaa maan yksipuolisesti öljyteollisuuteen nojaavaa tuotantorakennetta.
Latinalaisen Amerikan suurtilallisille maareformi on perinteisesti yhtä kivulias tauti kuin kihti isovarpaassa. Maatalouskapitalistit kokevat sen hyökkäyksenä yksityistä omistusoikeutta ja vapaata yrittäjyyttä kohtaan.
Rakennemuutos
1960-luvulla 75 % Venezuelan kuusimiljoonaisesta väestöstä asui maaseudulla ja työskenteli maatalouden parissa. 1970-luvulla tapahtuneen öljybuumin aikana maan hallitus mitätöi maaseudun merkityksen ja kohdisti huomionsa kaupunkeihin ja teollisuuteen. Rakennemuutoksen aikana maalaiset ryntäsivät kaupunkeihin etsimään työtä ja toimeentuloa. He asettuivat asumaan Venezuelan kaupunkeja ympäröiviin kurjuuden seppelevöihin. Työttömyys, kunnallistekniikan puute ja korkea rikollisuus slummiuttivat perinteiseen tapaan köyhien asuinalueet.
Venezuelan öljytuloista pääsivät nauttimaan ennen Chávezin valtaantuloa aikaisemmin valtaa pitäneiden kristillisdemokraattisen (COPEI) ja sosiaalidemokraattisen puolueen (AD) etuoikeutettu eliitti sekä niiden keskiluokkaa edustavat kannattajat ja maan pääomapiirit. Kansainväliset öljy-yhtiöt mälläsivät ylikansalliseen tapaansa estottomasti maan öljykentillä.
2000-luvulla 25 miljoonasta venezuelalaisesta 87 % asuu kaupunkitaajamissa. Viime vuosikymmeninä harjoitettu politiikka ei ole ainoastaan jättänyt maaseutua alikehittyneeksi, vaan se on tuonut tullessaan väestön kasvun myötä myös aivan omat ongelmansa kaupunkeihin. Seurauksena on ollut lisäksi se, että Venezuelan elintarvikkeista tuodaan 70 % vauraista maatalousmaista. Sen oma maataloustuotanto käsittää vain minimaaliset 6 % bruttokansantuotteesta.
Viljelysmaan jakautuminen
Venezuelassa on hyvin epäoikeudenmukainen maanomistusjärjestelmä, josta johtuen väestöstä 5 % omistaa ¾ kaikesta maatalousmaasta. Tämän vuoksi enemmistö maaseudun väestä on köyhiä ja maattomia. He eivät tule omillaan toimeen. Kolme neljästä maatyöläisestä ei omista sitä maaplänttiä, jolla hän työskentelee. Tähän mennessä maassa toteutetut maareformiohjelmat ovat epäonnistuneet, koska niiden valvonta ja jälkihoito on ollut valtion taholta olematonta.
1960-luvulla USA:n tuella suoritetut reformit paremminkin vain syvensivät Venezuelan taloudellista riippuvuutta muista maista kuin kohensivat maan ruokaomavaraisuutta. Tuolloin kehitys suuntautui teolliseen maataloustuotantoon ja teki siitä pääomavaltaista. Talonpoikaiston tukeminen ja kouluttaminen unohdettiin. 150 000 talonpoikaisperheelle jaetut maa-alueet luisuivat maatalouskapitalistien hallintaan.
Maatalous on valtion suojeluksessa
Bolivaarisen Venezuelan v. 1999 perustuslain mukaan valtio edistää kestävää maataloutta maaseudun kehittämiseksi ja turvatakseen väestölle ravinnon saannin. Se varmistaa ruoan riittävän ja vakaan saatavuuden kuluttajille. Elintarvikehuolto toteutetaan ensisijaisesti kehittämällä maan omaa maatalous- ja elintarviketuotantoa sekä kalastuselinkeinoa, koska omavarainen ravintotuotanto mielletään elintärkeäksi kansalliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle. Valtio on valmis satsaamaan tähän asiaan reilusti varoja ja teknistä apua, kohentamaan infrastruktuuria sekä työvoiman koulutusta ja myös vuokraamaan viljelyskelpoisia maita.
Lisäksi maaseutua kehitetään luomalla sinne työpaikkoja ja viljelijäväestön asemaa parannetaan takaamalla sille asianmukainen hyvinvoinnin taso. Perustuslain mukaan talonpojat ja muut maataloustuottajat ovat oikeutettuja omaan maahan. Bolivaarinen valtio suojelee sekä yhteis- että yksityisomistusta turvatakseen maataloustuotannon.
Kansallinen maainstituutti (INTI)
Korjatakseen aikaisempien maareformien virheitä Venezuelan kongressi vahvisti v. 2001 lain maatalouden kehittämiseksi. Laki määritteli maatilojen maksimikooksi 5 000 ha, viljelemätön maa pantiin verolle, valtion omistamaa maata luovutettiin talonpojille ja maatalousosuuskunnille sekä pakkolunastettiin suurtiloilta viljelemätöntä ja joutomaata uudelleenjaettavaksi. Pakkolunastukset korvattiin käypään markkinahintaan.
Maareformin onnistumisen takaamiseksi perustettiin kolme virastoa, joista yhden tehtävänä oli valvoa maanvuokrausta, toisen vastata teknisestä ja infrastruktuurin liittyvästä avusta sekä kolmannen maataloustuotteiden markkinoinnista. Merkittävin näistä hallintoelimistä on Kansallinen maainstituutti (INTI), joka perustettiin tammikuussa 2002. Sen kaksi sisarjärjestöä ovat Kansallinen maatalouden kehittämisinstituutti ja Venezuelan maatalousjärjestö.
Ravinto-omavaraisuus
Vuonna 2003 Venezuelan hallitus kiihdytti maareformiprosessia käynnistämällä Zamora-suunnitelman osana Kansallista maainstituuttia. Ohjelma nimettiin venezuelalaisen vapaustaistelija Ezequiel Zamoran (soturi) mukaan, joka taisteli maareformin puolesta jo 1800-luvulla Simon Bolivarin (ylipäällikön) ja Simon Rodriguezin (opettajan) kanssa.
Ohjelman tavoitteena oli tukea kestävään kehitykseen perustuvaa maataloutta, jonka maanjaon periaatteina ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Se kohdistettiin pienviljelijöille ja keskisuurille maataloustuottajille. Suunnitelma on hallituksen avain maan ruokaomavaraisuudelle, taloudelliselle itsenäisyydelle ja tuontitavaroista riippumattomuudelle.
Kansallinen maainstituutti myönsi maata sitä tarvitseville maakauppakirjalla (carta agraria), josta ilmeni maantarve sekä myös tilallisen motivaatio työskennellä omalla maallaan. Vuoden 2003 loppuun mennessä maata oli jaettu jo yhteensä 2,2 miljoonaa hehtaaria. Jako kohdistui yli 130 00 pientilallisten ja maattomien perheille sekä osuustoimintatiloille. Hallitus on lisäksi nimittänyt väliintulotoimikunnan tarkastamaan, että luovutetut maat ovat tuotannossa ja että ne on laillisesti hankittuja. Viljelijä saa laillisen omistusoikeuden luovutettuun maahan vasta kolmen tuotantovuoden jälkeen.
Taistelu maasta jatkuu
Taistelu maaoikeuksista ei kuitenkaan ole sujunut ongelmitta. Vanhoilliset suurtilalliset yhdessä vanhojen valtapuolueiden (COPEI ja AD) kanssa panivat uudistukselle hanttiin mobilisoimalla maaseudun väestöä vastustamaan maareformia. He kokivat uudistuksen uhaksi asemalleen ja omaisuudelleen. Vuosina 2001-05 aikana tapahtuneissa yhteenotoissa yhteensä 150 maaseutujohtajaa on jo tapettu maaparonien puolisotilaallisten joukkojen toimesta. Vain osa pahantekijöistä on joutunut oikeuden eteen.
Opposition vaikutus maan oikeusjärjestelmässä on edelleen suuri. Tämä on omalta osaltaan hidastanut maanjakoa ja estänyt maareformin säännösten voimaantuloa. Maataloustuotteiden matalat markkinahinnat ovat myös turhauttaneet talonpoikia.
Matti Laitinen
Lähteet: Venezuela information office (www.veninfo.org), Seth R. DeLong (The Center of Hemispheric Affairs 2/2005) ja “Land for people not for Profit in Venezuela, 8/2005 www.venezuelanalysis.com.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
